Ennakoimme Venäjän rikoksia ihmisyyttä vastaan ​​Ukrainassa – Byline Times

Jasmin Mujanovic väittää, että Vladimir Putinin keisarillinen suunnitelma seuraa Serbian johtajan Slobodan Milosevicin määrittelemää kansanmurhapolkua, ja siihen liittyy sama disinformaation ja kieltämisen strategia.

Samalla kun ukrainalaiset jatkavat Venäjän miehitysjoukkojen syrjäyttämistä Ukrainan koillisosissa, tulee jatkuvasti esiin todisteita laajamittaisista Venäjän julmuuksista paikallista väestöä vastaan. Verilöyly Buchassa, aivan pääkaupunki Kiovasta luoteeseen, on tähän mennessä selkein osoitus siitä, että Venäjä syyllistyy systemaattisiin julmuuksiin Ukrainan siviiliväestöä vastaan.

Itse asiassa, kun otetaan huomioon Kremlin ja Venäjän valtion tiedotusvälineiden Ukrainan kansaa ja sen valtiota koskeva tuhoamisretoriikka, Venäjä voi olla kansanmurhan toteuttamisprosessissa Ukrainassa.

Vaikka on mahdollista palata Moskovan Ukraina-politiikan aikaisempiin jaksoihin, joissa ilmeni kansanmurhaa, ennen kaikkea vuosien 1932–1933 holodomori, se on luultavasti vuosien 1992–1995 Bosnian kansanmurha, joka tarjoaa opettavaimman selostuksen Venäjän ohjelman luonteesta. Ukrainassa ja sen todennäköinen kehitys.


Tähän vertailuun on kaksi syytä. Ensimmäinen koskee rakenteellisia yhtäläisyyksiä Venäjän nykyisen hallinnon ja Serbian silloisen hallinnon välillä, joka toteutti Bosnia ja Hertsegovinan kansanmurhan ja sen enemmistön bosnialaisia ​​vastaan.

Sekä Slobodan Milosevicin että Vladimir Putinin hallinto yhdisti erilaisia ​​ideologisia motiiveja omien maidensa keisarillisen/monarkistisen ja kommunistisen ajanjakson ajalta ja yhdisti nämä messiaaniseen, nationalistiseen intohimoon, joka pyrki “yhdistämään” valtioitaan naapuripolitiikkojen alueisiin. Yhdistämisprosessia (eli miehitystä) helpotti molemmissa tapauksissa valheellisten tasavaltojen luominen näissä valtioissa, jotka toimivat näiden sotilaallisten kampanjoiden lavastusalustoina.

Bosnian tapauksessa tämä oli itseilmoitus Serbitasavalta (RS) ja sen sisarhallinto miehitetyssä Kroatiassa Srpska Krajina (RSK). Lisäksi kummassakin tapauksessa Putin ja Milosevic väittivät virheellisesti (ainakin alun perin), etteivät he osallistuneet suoraan “sisäisiin” konflikteihin, jotka syntyvät näissä valtioissa näiden itse julistautuneiden tasavaltojen perustamisen kautta. He tekivät niin huolimatta siitä, että he vaativat myös poliittista ja sotilaallista “suojelua” Ukrainan ja Bosnian venäläisille ja serbiyhteisöille.

Toinen syy vertailuun on Milosevicin ja Putinin hyväksymän poliittisen ja ideologisen ohjelman käytännön seuraukset.

Venäjän laajamittainen siirrettävien krematorioiden sijoittaminen Ukrainaan kertoo selvästi Putinin “rauhan” todellisen merkityksen.

Prosessi RS:n toteuttamiseksi erillisenä poliittisena hallintona Bosniassa, samoin kuin niin sanotun “Donetskin kansantasavallan” (DPR) ja “Luhanskin kansantasavallan” (LPR) perustaminen (sekä Venäjän miehityshallinto Krim) voidaan saavuttaa vain systemaattisilla julmuuksilla suurta osaa paikallisesta väestöstä.

Bosniassa RS:n luomiseen kuului ei-serbien tukkukarkottaminen, vangitseminen, kiduttaminen ja tuhoaminen suurissa osissa maan pohjoista ja itäosaa. Vaikka Srebrenican kansanmurha on sodan surullisen kuuluisin tappokenttä, identtisiä pogromeja tapahtui Prijedorissa, Bijeljinassa, Focassa, Visegradissa, Zvornikissa ja kymmenissä muissa kunnissa eri puolilla maata. Näiden tapahtumien kokonaisuus johtuu siitä, miksi tutkijat kutsuvat sitä yhä useammin Bosnian kansanmurhaksi, eikä “pelkäksi” Srebrenican kansanmurhaksi.

Samanlaisia ​​karkotuksia ja terroria seurasi alkuvaiheessa DPR/LPR:n luomisen ja Krimin liittämisen jälkeen vuonna 2014. Mutta järkyttävimmät kohtaukset järjestäytyneestä väkivallasta paikallista siviiliväestöä kohtaan on nähty Venäjän Ukrainan aggression viimeisimmässä vaiheessa. Ja siinä on järkeä. Kun Venäjä on pyrkinyt laajentamaan ja syventää maan miehitystä, se on joutunut kamppailemaan Ukrainan ylivoimaisen opposition kanssa, myös paikallisten etnisten venäläisten keskuudessa.

Lisäksi ukrainalaiset ovat kuulleet hyvin pahaenteistä retoriikkaa, jota Kremlistä on levinnyt viime kuukausina. He tietävät, että vaikka he antautuisivatkin rauhanomaisesti hyökkääjille, he todennäköisesti “puhdistettaisiin” joka tapauksessa. kuten Bosnian bosniakit huomasivat. Venäjän laajamittainen siirrettävien krematorioiden sijoittaminen Ukrainaan kertoo selvästi Putinin “rauhan” todellisen merkityksen.

RAHOITTAA LISÄÄ TUTKIMUSRAPORTOINTIA

Auta paljastamaan aikamme suuret skandaalit.


Jos Bosnian kansanmurha-vertailu pitää paikkansa, mitkä ovat Venäjän todennäköiset seuraavat askeleet Ukrainassa? Aluksi meidän pitäisi odottaa löytävämme lisää julmuuskohteita, kuten Bucha, kun Ukrainan joukot vapauttavat suuremman osan maasta.

Kansainväliset mediaryhmät voivat sillä välin löytää omia paikkoja Ukrainan alueilta, jotka ovat edelleen miehitettyinä. Esimerkiksi Britannian toimittajat löysivät ensimmäiset serbi nationalistien johtamat keskitysleirit Bosniassa. ITN verkko ja Suojelija sanomalehti. Murhat ovat edelleen Venäjän miehittämillä alueilla jatkuvat.

Viikkojen edetessä tulemme huomaamaan, että Venäjä on myös systemaattisesti yrittänyt salata julmuuksiensa laajuutta sekä Ukrainan sotavankeja että siviilejä vastaan. Sen miehityksen pituus tietyllä alueella määrää suurelta osin, kuinka onnistuneita ja yksityiskohtaisia ​​nämä ponnistelut olivat.

Tiedämme esimerkiksi, että Venäjän armeijalla on koulutettu joukkohautojen kaivamiseen ja järjestämiseen viime kuukausina. Mutta kuten Bosniassa, meidän pitäisi odottaa, että uhrit on myös haudattu ja haudattu useisiin paikkoihin ja mahdollisesti myös haudattu uudelleen sen jälkeen. Myös ruumiita poltetaan lähes varmasti, mikä auttaa edelleen salaamaan murhien laajuuden. Samoin on mahdollista, että Venäjän (ja Valko-Venäjän) rajan lähellä olevilla alueilla ryhmiä on siirretty rajan yli teloitettavaksi ja haudattavaksi sinne tai ainakin jälkimmäinen. Milosevicin hallinto käytti tätä taktiikkaa sekä Bosnian että Kosovon sodan aikana.

Putinin Gulagiin perustuva imperiumi sieppauksesta, karkotuksesta, & Moderni orjuus

Sillä välin Venäjän (dis)informaatio on keskeisessä asemassa. Kuten nykyisessä Serbiassa, hallituksen tukema revisionismi, negationismi ja kieltäminen koneistuvat; kaikki yhteiskunnan osat ovat mukana näissä ponnisteluissa, mukaan lukien lehdistö, akatemia ja kirkko. Heidän yhtenäisenä tavoitteenaan on kylvää epäilystä ja hämmennystä hallinnon julmuuksista. Esiin tulee useita, usein toisensa poissulkevia kertomuksia, joiden näkökohdat ovat jo ilmeisiä. Alkuperäinen lähestymistapa keskittyy tapahtumien kieltämiseen kokonaisuudessaan. Tällaiset väitteet ovat vallitsevia, kunnes muodostuu ideologisesti yhtenäisempi ja hienovaraisempi kertomus.

Lopulta jotkin hallituksen tiedotusvälineet tai hovin intellektuellit voivat sallia, että “jotain kauheaa tapahtui”, kuten Serbian viranomaiset usein sanovat Srebrenicasta, mutta yksityiskohtia on vaikea määrittää; Ukrainan hallitus ja/tai länsi paisuttavat kuolleiden kokonaismäärää; ja/tai että kuolleet eivät olleet siviilejä vaan aktiivisia taistelijoita, jotka likvidoitiin taistelun aikana.

Sellaisia ​​kertomuksia esiintyy rinnakkain niiden kertomusten kanssa, jotka väittävät, että kaikki/kaikki tällaiset joukkomurhat olivat vihollisjoukkojen “false flag” -operaatioita. Tämä on pitkään ollut tavallinen keskustelunaihe Markalen joukkomurhasta Sarajevossa, toukokuussa 1995 tapahtuneesta verilöylystä Tuzlassa ja Srebrenicasta sekä serbi nationalistien että heidän länsimaisten kannattajiensa keskuudessa. Se on myös taktiikka, jota Venäjän valtion tiedotusvälineet ovat käyttäneet sekä Syyriaan että Bosnian kansanmurhaan liittyen.

Myöhemmin jotkin hallituksen tiedotusvälineet saattavat jopa viihdyttää ajatusta, että murhat tapahtuivat kokonaisuudessaan, mutta että ne olivat “kostotoimia” Ukrainan joukkojen tekemille vielä suuremmille julmuuksille. Luvut väitetyistä alkuperäisistä julmuuksista ovat aluksi muuttumattomia, kunnes hallituksen hyväksymä luku määritetään. Venäjän hallituksen (media) luvut väittävät myös kuolleita täysin riippumattomista tapahtumista – esimerkiksi natsi-Saksan miehittämän Ukrainan aikana – osana relevanttia “laajampaa kontekstia” Venäjän joukkojen tekemien hirmutekojen ymmärtämiseksi.

Samanaikaisesti tulemme jatkossakin näkemään esimerkkejä Venäjän julmuuksista, jotka kuvataan joskus väärin Ukrainan joukkojen tekemiksi julmuuksiksi. Myös tutut “mitäboutistiset” tarinat pysyvät vakiona, varsinkin kun esiin tulee todisteita Ukrainan joukkojen todellisista sotarikoksista. Moskova pyrkii esittämään virheellisesti kaikki tällaiset tapaukset muistuttavana sen omaa systemaattista rikoskampanjaa ihmisyyttä vastaan ​​ja näin heikentää kansainvälistä raivoa jälkimmäisestä.

Koko tämän prosessin ajan Venäjä tukeutuu jälleen vahvasti länsimaiseen “antiimperialistiseen” mutta myös äärioikeistolaiseen mediaan ja kommentaattoreihin levittääkseen keskustelunaiheitaan laajemmalle kansainväliselle yhteisölle. Voimme odottaa, että samat henkilöt ja organisaatiot, jotka ovat käyttäneet vuosia yrittäessään horjuttaa Assadin barbaarisen sodan tosiasiat Syyriassa, tekevät niin myös Ukrainassa.

Lisäksi, kuten vuosikymmeniä jatkunut Bosnian kansanmurhan revisionismi ja negationismi viittaa, ellei yhteisiä ponnisteluja ryhdytä tällaisten revisionististen tilien vastustamiseen ja niiden alustan poistamiseen, niitä kauppaavat ihmiset jatkavat valuuttaansa. Ajan myötä heidän näkemyksensä voi normalisoitua niin paljon, että heille palkitaan suuria palkintoja, kuten Peter Handken kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Lopuksi voimme odottaa näkevämme Ukrainassa esimerkkejä tulevalla kaudella ei kieltämisestä tai revisionismista vaan julmuuksien ylistämisestä. Venäläiset sotilaat ovat epäilemättä pitäneet kirjaa toiminnastaan ​​maassa, ja tiedotusvälineet tulevat pian esiin Venäjän ääriverkostoissa. Osa siitä on jo esiintynyt Venäjän valtion televisiossa. Mutta siitä tulee näkyvämpi piirre Venäjän julkisessa keskustelussa, kuten se on tehnyt Serbiassa, koska kovan linjan elementit pyrkivät tehostamaan kampanjaa Ukrainassa. Moskova todennäköisesti lieventää tällaisia ​​kertomuksia länteen suuntautuvassa mediassa, mutta antaa sen vapaat kädet Venäjällä, kuten Belgradin hallitus tekee.

Lyhyesti sanottuna ei voi olla epäilystäkään siitä, että Venäjä jatkaa hyökkäystään Ukrainan kansaa vastaan. Sellaisenaan Bosnian kansanmurhan suurin opetus on, että paras vastaus julmuuksiin on olla antamatta niitä koskaan tapahtua. Valitettavasti siihen on todennäköisesti jo liian myöhäistä Ukrainassa. Mutta ainakin toisin kuin Bosniassa, joka käytti koko Serbian hyökkäyksen YK:n asevientikiellon alaisena, lännen on edelleen annettava Ukrainan kansalle kaikki tarvittavat työkalut kotimaansa puolustamiseen. Heidän olemassaolonsa yhteiskunnana ja kulttuurina riippuu siitä.

Jasmin Mujanović on politologi ja kirjoittanut “Nälkä ja raivo: Demokratian kriisi Balkanilla”.

JURNALISMIME LUOTTAA SINUUN

Byline Times sen tilaajat rahoittavat. Saat kuukausittaisen painetun painoksen ja autat tukemaan pelotonta, riippumatonta journalismia.

Uusi Byline Times? Lisätietoja meistä

TILAA TULOSTETTU PAINOS

Uudenlainen sanomalehti – itsenäinen, peloton, järjestelmän ulkopuolella. Rahoita parempaa mediaa.

Älä missaa tarinaa…

Johtavia tutkimuksiamme ovat: imperiumi ja kulttuurisota, Brexit, ystävyyssopimukset, Venäjän puuttuminen, koronaviruspandemia, vaarassa oleva demokratia ja brittiläisen journalismin kriisi. Esittelemme myös uusia väriääniä Lifes Matterissa.

Leave a Comment